hulluheppa.blogspot.com: Surun kautta elämä jatkuu

Nöpölle sanottiin jäähyväiset sunnuntaina- pitkä, luultavimmin myös onnellinen, tie oli tullut päätökseensä ja nuorimpien poikien läsnäollessa Nöppe sai tutulta eläinlääkäriltä ensin rauhoittavan ruiskeen ja sitten runsain mitoin nukutusainetta. Rauhallisesti ja nätisti se lähti, Ninja ja Susu heittivät hyvästit vielä haistellen ennenku hautalaatikossa kuljetettiin Järvelän ranchille ja laskettiin Fasun ja äiti-kissa Sanelman viereen. Mummon Fanny-kissalle oli myös sieltä löytynyt paikka kuukausi takaperin, ja jo oli eläinlääkärin lapset tiedustelleet äidiltään että "paljonko Iralta niitä kuolleita kissoja riittää?"

Fasun ja Sanelman viereen

Hyvästi, rakas Nöpö.

Aina on meillä kotieläimet haudattu perheen osallistuessa tapahtumaan, ja minusta on ollut tärkeää opettaa lapsille se, että elämään kuuluu niin syntymä kuin kuolemakin. Toivon hartaasti, että tämä oppi viedään eteenpäin! Akin pojat kävivät Nöppen jo lauantaina hyvästelemässä, vaikea paikka kaikille. Vaikka eläinlääketiede on valtavasti kehittynyt koskien pieneläinten hoitoa ja elämänkaaren pidentämistä, en ymmärrä sitä, miten itsekkäästi ihmiset pitävät puolikuolleita lemmikkejään hengissä, ja vieläpä eläinlääkärien avustuksella.

Se päivä, jolloin lopetuspäätös tehdään, on toki raskas- muistan Grixien suhteen samaa jossittelua, mutta kun kaksi vuokraajaa yhtaikaa muuttivat ja olisi 23-vuotiaalle pitänyt hankkia uudet vuokraajat, oli päätös selvä- vanhan, jäykän, nivelvaivaisen ja kuitenkin niin hyvän elämäntyön niin kisahevosena, periyttäjänä kuin oppilashevosena tehnyt tamma pääsi viimeiselle matkalleen. Petrin kanssa sovittiin kuljetus -minulla ei enää kaksi vuotta sitten koppia tai autoa ollut- ja hän minulle varalta vielä viikkoa ennen soitti, etten ollut tullut katumapäälle. Koska ei ollut enää omaa tallia missä mahdollista pitää isolla laitumella kaveriporukassa ympäri vuoden, en nähnyt mielekästä vaihtoehtoa pienessä tarhassa, aina välillä ontuen ja kipuillen.

Jos jotain olemme eläimille velkaa, on se nopea tuskaton loppu - ajallaan.

Yritin kaivella vanhoista paperivalokuvista- siis liki 17 vuotta sitten ei minulla ollut digikameraa- jotain "lapsuudenkuvia" Nöpöstä, löytämättä. Vaikka on kesäloma ei viitsisi kaikkea aikaa kuluttaa vanhojen hyvien jemmojen etsimiseen...

Sanelma- äiti ehti myös asustella luonani noin vuoden, kun Tom sen tänne toimitti kiusaamisen takia- taloon jäänyt Wilma-tytär Topi-poikineen oli vanhaa emäntää pahasti mollannut ja se oli ollut hävyksissäkin pitkiä aikoja. Olin jo varma että heti kun se pääsee ulos- ei vanhaa maalaiskissaa voinut neljän seinän sisälle jättää- se juoksisi vanhaan kotiinsa seitsemän kilometrin päähän pikavauhtia, mutta toisin kävi. Sanelma sopeutui hyvin, sieti Nöpön lievää komentoa, viettäen kesäyöt ulkosalla. En ole silloiselta kirkkoherraltakaan , muistanut anteeksi pyytää- kirkonrottakin minulle toimitettiin eräänä aamuna! Muuten lähinnä hiiriä ja päästäisiä tarjoiltiin, mutta asun niin lähellä kirkkoa oletan että se iso, ruma rotta lie kirkonmailta löytynyt? Sanelmaa lie vaivannut sama munuaisvika mikä on kissoilla kuulema yleinen, kun se vanhemmiten oksenteli ja välillä ihan naukui kipujaan- taisi olla joku 14-15 vuotias kun sen laitoin pois. Pentueita oli ehtinyt tehdä kolme tai neljä ennen kun sen leikkuutin, joten suku jatkuu joiltakin osin- tosin isistä ei tietoa juuri ole...

Vaikka minua ei mitenkään koiraihmiseksi voi tituleerata, on koiria kissojen lisäksi ollut talossa lähes aina. Sanelma hoitaa pentujaan Fasun vartioidessa- kuvasta puuttuu pari kappaletta, tämä on otettu jouluna 2007 kun Fasu tuli taloon kesäkuussa. Nöpö oli tuolloin jo reilun vuoden ikäinen.

sisko-Wilman pennut 2012, joukossa myös Topi

Sanelman ensimmäisessä pentuessa oli kaikkiaan neljä poikasta, ja emä niitä hoiti tarkasti kaksi viikkoa, ja sitten tuli täysstop. Vaikka yritin sitä tassuista kiinnipitäen makuuttaa "lypsyasennossa" ei maitoa herunnut ja se lähinnä murisi omille lapsillee. Mikä lie ollut emässä hormonihäiriö, mutta talon silloinen lelli-kolli Harmi otti pentueen huostaansa - ja pesemistä riitti kun ne pienet söivät epämääräisistä aineista tehtya kaura-maito-pian myös lihapuuroa viikset väristen ja ruokaa sotaten!

Kaikki jäivät henkiin, ja nyt sanoi Nöpö viimeisenä hyvästit! Rakkaat muistot jää!

Meillä kissat pääsevät makkariin - koirat eivät.

Susun koulutus käynnissä

Kaivaessani kuvia, löyty vertailuksi myös Fasun "lapsuudenkuvia" - kovin on samaa näköä tytöissä!

Eroja löytyy sitten luonteessa- Fasu oli hyvinkin mukavuudenhaluinen, eikä se oikein koskaan innostunut hevoslenkeistä- vain jos Niisku-poni oli mukana se tiesi että lenkki oli lyhyt ja mentäisiin normaalia hiljempää, niihin se osallistui. Muuten tuo saattoi "häipyä" kesken maastoilun ja löytyi sitten kotipihalta makoilemasta sellainen kaikkitietävä ilme naamallaan että "nytkö te vasta tulette?"

Yllä siis Fasu, joka eli 2007-2019 ja jolta kerran poistettiin mahan alta pahalaatuiset nisäkasvaimet, mutta niiden uusiuduttua puolen vuoden sisään päästettiin koira kärsimästä. Lähes kolme vuotta kesti ennenkun uuden koiran otin! Ja nyt aivan erilaiseen maailmaan, jossa esim. narusta taluttaminen on pitänyt opettaa jo pikkuiselle- Fasulle taidettiin aloittaa talutusharjoittelu vasta vuotiaana kun oli kasvattajalle luvattu näyttelykäynnit. - Seuraavat kuvat ovat Sususta- yhtäläisyyksiä löytyy!

Vielä muutama sananen pennusta- Susunhan tämä blogi oikeastaan on - olen tullut siihen johtopäätökseen että meillä on ADHD-pentu. Virtaa riittää, se katkeaa ehkä puoleksi tunniksi välillä, mutta kun jokin ärsyke vaan tulee näköpiiriin -taas mennään!

Lenkkejä on jo tehtyä vähän pidempiäkin - aina metsässä. En ymmärrä näitä maalle muuttaneita kaupunkilaisia jotka koiriankin ulkoiluttavat "kaupunkiolosuhteissa" asfalttisilla jalkakäytävillä kakkapussit taskussa! Meiltä pääsee niin helposti kirkkopellon takaa kartanon metsiin, suonkin olemme jo kerran kiertäneet ja intoa riittää!

Yksi "tekninen" ongelma on pihasta lähtö, joka jostain syystä on tosi vastenmielistä, mutta namipaloilla houkuttelemalla onnistuu. Välillä olen uskaltanut metsäpolulla pitää vapaana, voi sitä riemua. Namipalat olen oppinut pitämään aina mukana!

Akilla käytiin toistamiseen eilen- Hyvä ettei mitään mööpeleitä kaatunut kun koirat vetivät ympäri taloa tuhatta ja sataa! Tunnin vierailu taisi olla Topille aivan riittävä, Susun suusta sai vähän väliä putsata tipsun karvoja...Valokuvia en tilannenopeudesta johtuen edes yrittänyt ottaa!

Laitan vielä muutamat Susun "touhukuvat" tähän loppuun, joudun sitä nyt pitämään silmällä ja ehkä käyttää labrassa tai ainakin lääkärillä huomenna- pieni vinkuminen alkoi viime yönä, eikä loppunut vaikka pissalle päästin, ja epämääräistä levottomuutta ollut tänään. Vaikea on kuitenkaan uskoa että se kissaa osaisi surra? Punkkiakaan ei löytynyt- yhden olen jo poistanut- mutta ehkä eilinen madotus on aiheuttanut lievää vatsaväännettä? meno on kuitenkin yhtä railakasta kun aina!