Vuoden vaihtuessa ja hevosten "yllättäen" vanhetessa on aihe jälleen ajankohtainen. Toinen, mikä minua on jurppinut on tämä SRL:ää myöten käyty keskustelu nuhteluineen junioreiden maajoukkuekatsastuksessa (ei siis valmennuksessa!) tapahtuneessa "sopimattomasta juoksutuspiiskan käytöstä" . Ongelmaksi muodostui lähinnä se, ettei asioita voitu hoitaa asioina paikanpäällä vaan nettikeskustelulla ja muutaman sekunnin asiayhteydestä irrotetulla videolla hankittiin negatiivista julkisuutta koko lajille ja saatiin moni herkempi ihminen vallan takajaloilleen!
Kiitos netin on myös erinäisiä kilpailupaikoilla otettuja valokuvia tai videonpätkiä jaettu jopa kv-tasolla (Ruotsissa) mustamaalaten niin tiettyjä ratsastajia kun koko lajia- tällä kertaa kouluratsastus on se jossa hevonen eniten kärsii- milloin ylitaivutetulla kaulalla, milloin vaahtoavalla suulla joka juuri kuvassa sattuu olemaan auki, milloin hien
peittämä kaula antaa ymmärtää lajin rankkuuden.. (hmmm Riossakin
taisi lämpötilat jatkuvasti pyöriä siinä +30oC asteen kieppeillä- eihän silloin hiki tule...)
miseen ja ikäänkuin peruskoulun ala-asteelle! Siitä kun on nykyään tehty elämää suurempi asia- kuka osaa, kuka onnistuu, miten pilataan hevonen, tapahtuuko hengenvaarallisia putoamisia ym ym.
Asiasta puhutaan ikäänkuin koskaan aiemmin ei tässä maassa olisi ensimmäistäkään hevosta opetettu tai koulutettu!
Sanoisin tähän, että asioista ei vaan ole aiemmin suureen ääneen puhuttu, on vaan tehty. Yritin omia valokuva-albumeita selata ja löytää niitä "ekaa-kertaa-ratsaille-kuvia" -mutta huonoin tuloksin. Osa omaa työnkuvaa niin ratsastuksenopettajana, valmentajana, kasvattajana kuin kilparatsastajanakin on ollut ensin kouluttaa ne joko oppilaille, myyntiin tai asiakkaiden omistamat hevoset sille tasolle kun on sovittu. Tässä kohtaa on pakko mainita Suomen tässä asiassa ehkä paras alan asiantuntija ja taitaja- Kimmo Kinnunen Kuvansista joka yhä jaksaa puurtaa! Hattua nostan, vaikka reilusti olen Kimmoa nuorempi on oma tahtini kyllä jo hiipunut tai rajoittunut - vaan ne harvat omat kelpaa enää!
Mistään "rakettitieteestä" tai atomifysiikasta tai edes kovin ihmeellisestä psykologiasta ei edes ole kyse - on vain tunnettava eläin, kohdeltavana sitä yksilönä ja oltava ehdottoman peloton ja johdonmukainen! Hevosen laumavaisto on myös otettava huomioon- niin hyvässä kun pahassakin! Ei nuorella kokemattomalla hevosella ole mitään asiaa maastoon yksin! -Tosin itselleni sattui vuosia sitten hieman nolokin tapaus, kun olimme ensimmäistä kertaa hiekkatiellä Niiskuneiti-ponin kanssa poika rattailla ja minä edellä "luotettavalla" vanhemmalla saksalaisella Yardbird-tammalla . Vastaantullut hiekka-auto tukki lähes koko tien, ja vaikka kuljettaja hövelisti hidasti ja lopulta pysähtyikin, ei oma tammani suostunut autoa ohittamaan vaan peruutteli ojaa myöten. Aki-poika pysäytti poninsa ja hän kysyi sitten että"saadaanko me Niiskun kanssa mennä ekana?" Niin poika sitten ajoi kolmenikäisen ponin kanssa tietä pitkin kuormurin ohi jotta äidin yliherkkä saksasalainenkin uskalsi sitten tulla...Arvaa vaan hymyilyttikö autonkuljettajaa? Minua lähinnä nolostutti...
Hyvä on siis tietää, minkälainen tausta hevoselta löytyy- useinhan näitä ammattilaiselle koulutettavia tuodaan vasta sitten kun jo useampikin yrittäjä on sieltä selästä pudonnut...Ajolle-opetetut suokit tai ravihevoset ovat sitten niitä maailman helpoimpia- muistan ostotilanteessa kokeilleeni V.T Vila tammaa aikanaan myyjän, Valde Baltzarin kotipihalla iltapimeässä eikä satulaa tai ratsuohjiakaan löytynyt, mutta tamma toimi ja lähti pihastakin tietä myöten pimeään sumeilematta. Ei Valde tiennyt edes oliko sillä ratsastettu! No, sitten oli ja tuo tamma oli minulla kaikkiaan lähes kaksikymmentä vuotta ja teki useammna hienon varsan, kisasi aluetasolla niin koulua kuin esteitäkin ja veti kärryä tai rekeä tarvittaessa!
Mustavalkoiset kuvat ylhäällä ovat kyllä hieman ilkeitä, kun tuo Tiketti-ruuna Husössä vallan oli opetettu pukittelemaan kun selkää hipelöi - vai liekö ollut sitten kipeä? Hyvää tuntihevosta siitä ei kuitenkaan tullut, hermot liian pinnassa ja meno kovaa kun oli raviradoilla ollut, kerran väärillä papereillakin juossut-mitä kaikkea lie kokenutkaan!? -Nykyään onkin pienenä ongelman nuo parinsadan hintaiset ex-ravurit, joita myydään täysin hevosista tietämättömille "kotikäyttöön" .Jokunen niistä, etenkin suomenhevoset, onnistuvat hyvinkin uranvaihdossa, mutta kun syy raviuran loppumiseen on usein rikkinäiset jalat tai pää, ei niistä koskaan voi mennä takuuseen tuleeko käyttökelpoista ratsua vai ei! -Aiemmin ne laitettiin teuraaksi, nyt ei huolita; tai korvaus on olematon.
-Takaisin ratsuihin ja siihen työhön, mikä on edessä ELLEI hevosta ole ajolleopetettu! Omat kasvattini olen yleensä aina pyrkinyt totuttamaan kärryjen eteen, joillakin ajanut sitten enemmän, toisilla vähemmän, mutta vaihtelua sekin! -Häkkisen Eerika Kuopiosta on kanssani samoilla linjoilla ja luulen että hänen kaikki kasvattinsa myös vetävät kärryjä! Takaa katsottuna on myös muutokset liikemekaniikassa tai vinous helpommin havaittavaissa ja siihen voidaan heti puuttua. Pätevän apuvoimien tarve on vaan suuri, koska irtijuokseva hevonen kärryt perässään on sille itselleen ja ympäristölle hengenvaarallinen! Minulle kerran sattunut, ei tarvitse enää sen jälkeen ajaa..
-Myös sillä, mitä on opetettu varsana ja miten on käsitelty, on suuri merkitys. Toki, aivan oikein on myös huomioida suku- tämän päivän kisajalostukseen käytettävät hevoset ovat usein niin herkkiä ja reaktiivisia että hitaampi kuski jää kokonaan kyydistä...(Ok, Toscan isä oli Savijärven Argwohn, myös valjakkoajon MM-mitalisti SG Oberonin isukkina tunnettu - tuskin ne ajo-ominaisuudet periytyvät mutta tuo luonne! Ja Toscallakin venäläistä säpinää emän puolelta!) Omilla kasvateilla on käyty niin näyttelyissä kun Kyvyt-esiin - tilaisuuksissa - ellei muuta niin käsitteltyä on tullut varsoja!
Myös autoon lastaamiselle löytyy siis syy, ettei sitä "sitten joskus"tarvitse erikseen opetella! Ja ajo-opetuksen jälkeen; joka siis yleensä tapahtunut myöhäistään kaksivuotissyksynä- olen ajellut kuntoa niille pari-kolme kertaa viikossa; vähitellen juoksuttamisen kanssa vaihdellen. On paljon mukavempi aloittaa ratsutus kun hevonen ei ihan viidestä minuutista vielä väsy ja tule vastahakoiseksi! -Juoksutettaessa käytän ehdottomasti chambonia tai le gogueta, koska en näe mitään syytä vaan pyörittää hevosta liinassa miten sattuu. Ajo-ohjat ovat tietenkin myös yksi mahdollisuus!
Selkälihaksistoa, tai kuten nykyään puhutaan - vatsalihaksista, saa paljon kehitettyä chambonia käyttämällä, pari-kolme kertaa viikossa ja parikymmentä minuuttia kerrallaan riittää hyvin.
Kuvassa vasemmalla David Cassidy kolmevuotiskesänä liinassa. Seuraavassa kuvassa jo ratsain; koko talvi ratsastin ehkä 4-5 kertaa viikossa ja huhtikuusa oli sitten ekoja kisoja tasolla 60-80cm.
Tammojen kanssa on joutunut ottamaan rauhallisemmin, sillä ne olen astuttanut 3-vuotiaina ja vaikka ratsastus on jatkunut koko talven ja pitkälle kevääseen, ei tietenkän ole voitu hypätä tai kisata tai edes valmentautua tosissaan. Ehkä tämä on ollut hyväkin aisa. niin koulutus on ainakin edennyt rauhallisesti!
Suitset on laitettu suuhun usein jo yksivuotissyksynä, koska oriit on esitettävä näyttelyssä suitsittuina niin miksei tammatkin. Aloitan usein synteettisillä tai muovikuolaimilla, kokeilemalla näkee mikä sopii parhaiten. Tänä päivänä kuolainvalikoimat ovat aivan valtavat, mutta yleensä normilla pelataan - jos tulee ongelmia suun kanssa on tietty ensin syytä tarkistaa 3v--hammastilanne - niitä "ratsastavia" maitohampaita näkee yllättävän usein! Ja jokaisen ratsastajan pitää olla itselleen rehellinen - minkälainen on oma käsi?
-Irtohypitys on ohjelmassa lähes viikottain jo yksivuotiaasta lähtien; toki korkeudet ovat aluksi tasoa 50-60cm jos sitäkään. Yhtenä kesänä "hyppyytimme" hieman maitovarsojakin ja hauskaa oli! Lähinnä kyse siitä, että tunnistavat estepuomit ja tietävät että ne pitää ylittää...
Hevonen on laumaeläin, ja etenkin orivarsoille on EHDOTTOMAN tärkeää päästä porukassa laitumelle kesällä! Tammatkin toki vihreälle, mutta niille se laumakoulutus ei ole niin tärkeää kuin pojille! Tässä voimme verrata ihmislapsiin - poikaleirit ovat ihan ehdoton juttu kesäisin, tai ainakin jotain vastaavaa liikuntaa/urheilutoimintaa. Ja sitten kesän jälkeen voi jatkaa jo edellistalvena aloitettua työtä- nyt jo treenimielessä! Ensimmäiset ratsaillenousut on tapahtunut jo ehkä 2-vuotissyksynä,ja kevät on ehkä jo ratsastettu sen pari-kolme kertaa viikossa mutta varsinainen työ alkaa syksyllä.
Oheistan vielä muutamat orilaidunkuvat Kyröiltä Orimattilan Mallusjoelta, jossa loistavat mäkiset puitteet poikien juoksennella!
 |
| Tässä jo vähän vanhempi poika... Galahad, 3vee |
Kaikki muu käsittely on hyvästä - ainoa niistä minulla syntyneestä noin 70;ä varsasta joka on ollut pikkuisen hankala, oli jo pienenä poikana tarkka kavioistaan ja se on ainoa jonka kanssa ajoin kerran "kylärallia" kun halusin tsekata miten menee autoon ja viihtyykö siellä. Myös satulointi otettiin ajan kanssa- harvemmin ketään nuorta pidetään satuloituna päivittäin aamuruokinnan yhteydessä kiinnisidottuna liki kuukauden. Mutta varma on aina varma! Ja varsin hyviin käsiin pääsi uudellakin omistajallaan ja menestyy esteillä kun on rauhallisesti otettu ajan kanssa!
 |
| Talvellakin nautitaan ulkona! Graal& David, 2vee |
Sitten siis se ratsaillenousu, josta minulla ei juuri kuvia ole. Olen kuitenkin pyrkinyt siihen, ettei asiasta mitään meteliä nosteta- johan se varsaparakin luulee että maailmaa on kaatumaisillaan jos yhtäkkiä neljä-viisi ihmistä pyörii ympärillä kun joku kampeaa selkään... Olenpa tehnyt sitäkin, että hevosen ollessa karsinassa, on joku pojistani kiivennyt pitkin karsinanlaitoja ( 2"4"- ja selkeä rako lankkujen völissä) ja ohimennen taputellut varsaa- se, että jou on sen yläpuolella on se pelottavin asia (=puuma tai muu kissimirri joka hyökkää puusta) Sitten löysin kuvan, jossa 12-13- vuotias Aki istuu 3-vuotiaan Grixien selässä - en ehkä ihan suosittele kuitenkaan omia lapsia nostamaan nuorten hevosten selkään ensimmäisinä! Itseäni kevyemmt ja pienemmät olen sinne kuitenkin usein ekalla kerralla nostanut ja vain kerran tuli ongelmia kun David kaksi kertaa samantien heitti nuoren, jo kenttäkisassa pärjänneen tytön selästään. Pakko sinne sitten parin päivän kuluttua itse oli mennä, mutta liekö mamma painannut niin paljon ettei takapää enää noussut? Tosin, tämä "sirkustapahtumamainen" tilanne missä paljon ihmisiä (= avustajia?) on usein hevoselle jännittävä ja jos se ratsaillemenijä lisäksi pelkää/jännittyy on ongelmia odotettavissa. Ja kuten sanoin, hevosen ehdoilla pelataan - se että tietää ja tuntee eläimen ja on sitä käsitellyt on aina plussaa!
 |
| labradori Lula, Ira ja Aki Grixien selässä. |
Parikin kertaa kun on ratsaille päästy ja kymmensien minuuttia taluttajan kanssa kävelty, alkaa varsinainen ratsuttaminen - hevosesta riippuen mitä vauhtia. Vähän sama juttu kun alkeiskurssilla- ensin käynitä, seis ja kääntyminen kulmissa, sitten kevyt ravi molempiin suuntiin ja hevosesta riippuen laukkaa ehkä 6-7 llä ratsastuskerralla. maastoon heti vaan kaverin perässä kun yhtään on hallinnassa; siellä tasapaino paranee ja lihaksisto vahvistuu!
-ekassa linkissä Siiri Kyrö oripäivillä- 3:tta kertaa oriin selässä, itse olin ollut ehkä jo 20 krt. Toinen kuvattu syksyllä laidunkauden loputtua, ja blogin lopussa pätkä toukokuulta. Hidasta touhua, mutta kun rauhallisesti mennään ja saadaan lihaksisto ja nivelet kestämään, kestää pääkin!
https://www.youtube.com/watch?v=Z3xwnnS5wcA
https://www.youtube.com/watch?v=ZYJsfTNHvI0
Ensimmäistäkään hevosta en ole maneesissa päässyt ratsuttamaan, mutta turvallisempihan tuo lie kun (aidattu) kenttä.Koulutuksen edetessä on viikottainen hyppytreeni sitten toki tehty Juhani Ehon valvonnassa maneesissa, joten on ne kasvatit päässeet sisätiloihinkin välillä harjoittelemaan! Kengitys toki kelien mukaan, mutta en minä kolmevuotiasta vielä välttämäti kenkään laita. Omalla tallilla oli mahdollisuus veteenmenoon, ja sitähän jo osalla tehtiin taluttamalla mutta nyt viimeistään ratsain , kokeneen hevosen perässä. Ei mulla vesiongelmallisia ole ollut; kaikkea nuo ovat vettä hypänneet! Ekat kisat mieluummin jo seuratasolla 60-70cm kun kuitenkin uusi paikka on kyseessä ja paljon katseltavaa, ei niistä esteistä saa muodostua ongelmaa! -Toki, jälkikäteen tuntuu hullulta ajatellakin- kesällä 1980 Vaasassa "pikakoulutin" tanskalaisen 5-vuotiaan raakileen parissa kuukaudessa niin että hypättiin jo Oulussa loppukesänä Pikkaralan palkintoa tasolla 110cm... Sanomattakin on selvää, etteme sijoittuneet, mutta ei hylättykään! Ne oli sen hevosen ekat kisat ja satulaan oli totutettu toukokuussa...Mutta minkäs teet, kun palo kisoihin oli valtava!
 |
| Riihimäellä Eerika Häkkinen ja Grainne Green -mun "täti-ikäisiä"kisakavereita |
 |
| 5-vuotias Bessie Riihimäellä ekoissa kisoissaan-nyt Ypäjällä opekouluttajana |
Se henkilö, joka laittaa hevosen satulan alle, ei välttämäti ole sama joka sitten sillä kisaa korkeammalla tasolla, tämä on asia mikä on hyväksyttävä. Itse olen rasuttanut nuoret tasolle 110-130cm ja jos isompi ja tärkeämpi kisa tulossa, siihen löytyy aina kilparatsastaja erikseen. Malttia. järkeä ja rohkeutta tämä homma vaatii, ja sitä hevosen "lukemista" ettei tule turhaan töpättyä, mutta yllättävän paljon hevonenkin sitten anteeksi antaa. Joillekin hevosille pitää olla kovempia, mutta on myös niitä joille vain "kuiskitaan" - ihan niinkuin meissä ihmisissäkin. Siinä yksi syy, mikä minua näissä "eläinystävissä" huolestuttaa - kun heidän mielestään KAIKKI hevoset ovat niin ystävällisiä ja yhteistyökykyisiä kun niille vaan ollaan kilttejä! -Ei, pahus soikoon, on niitä ihan pirujakin, kuten meissä ihmisissäkin! Ja etenkin jos alkukasvatus on mennyt liian vapaasti ja hevoselle ei ole selvinnyt ihmisen johtoasema, pitää se sitten ihan rautalangasta sille ammattilaisen vääntää! Joskus jopa väkisin - oman henkikullan säilymiseksi! Viisisataakiloa elinvoimaa rautakenkineen ei ole mikään pikkujuttu jos kasvatus on ollut vapaata!
Kasvattamisen ihania puolia- terve varsa (=Dimmy) ekaa kertaa ulkona Kim-pojan ja itseni ohjatessa kentällepäin. Emä Dora Darling ei koskaan ollut "minun" hevonen sillä se oli liian mukavuudenhaluinen, eikä ypäjäläisetkään sitä huolineet Susun nähdessä minut sillä radalla 5-vuotiskautena. No, kuinka ollakaan, tämä sopi Harjun opplaitokselle joka taas vuorostaan oli hylännyt Bessien "liian nuorena" kun sitä olin heille käynyt näyttämässä. Molemmat tammat ovat omissa oppilaitoksissaan, Dora viime vuonna varsonutkin, ja käsittääkseni kaikki ovat tyytyväisiä Niin jokaiselle hevoselle pitäisi löytää "se oikea"!
Satu & Sebbe tekivät hyvää työtä pojan kanssa, ja se palasi Suomeen 5-vuotiaana uuden omistajansa Jenna Yrjövuoren kanssa. On nyt hypännyt jo 140-tasolle asti ja paljon on voittojakin 130cm tasolta saatu !
Hevosen vieminen Ruotsiin lähti ajatuksesta pitää se oriina, mikä ei "maalaistallissa" ole niin helppoa, ja jokaisen ratsastajan olisi hyvä itse myöntää tilanne kun tulee raja vastaan- eri asioita hoitaa eri alan ammattilaiset! Mutta se, mistä tämä kirjoitus sai alkunsa, on maassamme vallitseva hevosmies (tai -nais-ihan miten vaan!) -taidon puute! "Tomma tunnor skramlar högst" sanotaan ruotsiksi eli "tyhjistä tynnyreistälähtee kovin ääni"- näinhän tuo on kun noita nettipalstoja lukee! Mutta hyvät ihmiset, kun menisivät sinne talleille katsomaan mitä siellä OIKEASTI tehdään hevosten kanssa päivittäin, mistä kokonaisvaltaisestä työstä on kyse, sitten voisi ehkä olla hiljempää? Ja miettiä sitä, miksi suomalaisten "maine" hevosten kouluttajina on olematon? SE jos mikään, on taito jota ei teoriassa voi oppia! Ei
kukaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti