"Kissan kuolema"

Aina kuolema pysäyttää ja ikinä siihen ei totu ja se on meillä jokaisella edessä ennemmin tai myöhemmin.
Eläimen kuolemaan me ihmiset voimme vaikuttaa niin hyvässä kun pahassakin- joskus jopa väärällä tavalla pitkittämällä elämää väärin perustein .

En ryhdy tässä mitään nekrologiaa tai Rest-In-Peace- juttuja  kirjoittamaan (kuten pitkään palvelleesta Niisku-ponista tein 2,5 v sitten!) mutta sen verran kuolema aina vetää hiljaiseksi että muutaman ajatuksen voisi tähän laittaa, ja toki, Sanelma-kissasesta muutaman kuvankin. Se vaan oli ikänsä niin "huomaamaton" ja neutraali että jouduin aikalailla penkomaan että edes jotain kuvia löytyisi. Sen suosikkipennusta "Nöpöstä" löytyy kuvamateriaalia senkin edestä!

https://www.hs.fi/paivanlehti/14072019/art-2000006172091.html

Sunnuntaisessa Hesarisssa oli mielenkiintoinen Anna-Stina Nykäsen kirjoitus (=viikon lopuksi) koiran hoidosta ja siitä muodostuvista eläinlääkärin laskuista. Huisia summia.
Itselläni on mielestäni ollut hyvinkin selvää- maalla suurimman osan elämstäni asuneena- että kun eläin on hyvin aikansa palvellut ja siitä alkaa löytymään vanhuuden kremppoja eikä elämä enää ole mielekästa tai edes kivutonta, se lopetetaan, yleensä eläinlääkärin toimesta. Hyötyeläimet kuten siat ja lampaat ja osittain myös hevoset on päästetty päiviltä teurastajan toimesta - täysin luonnollisesti ja nopean kivuttomasti kuten asiaan kuuluu. Olenpa jokusen kanan itse laittanut pois kärsimästä ja rottia olen saanut hengiltä varsin tehokkaasti.

Mutta liekö sitten ikä tehnyt hempeäksi vai pitkälle viety eläinlääketiede ja uusiutuva arvomaailma kun vanhan, kuuron ja jo laihan kissan poislaittaminen vaati kuukausien mietinnän ja toteutui vasta kun koiralle varattua paiseleikkausaikaa ei viitsinyt perua kokonaan? Päätöstä vahvisti se, että olin taas edellisenä yönä herännyt naukumiseen joka jatkui oksentelulla- asia mtä oli toistunut kerran-pari viikossa jo talvesta saakka. Ensin kyse oli ollut ahneesta syömisestä, mutta kun keväällä jo pienensin ruoka-annoksia ja tihensin syömävälejä, ongelma jatkui silti. 16-vuotiaalle Sanelmalle oli jo vuoden verran syötetty eläinlääkäriltä ostettua virtsakivien muodostusta estävää kuivaruokaa mutta sen enempää en ollut valmis vanhan kissan hoitotoimenpiteitä tekemään- mikään virtsakivileikkaus tai kalliit ja monimutkaiset laboratoriotutkimukset eivät hinnankaan takia innostaneet.
Suuri eläinystävä tästä nyt tietenkin järkyttyy täysin, ja oman huonon omatunnon takia ymmärrän häntä - on vaikea vetää raja, miten pitkälle eläintä lähdetään hoitamaan. Väittäisin kuitenkin että Sanelma eli vaiherikkaan ja mieluisan kissanelämän jolle se jo kertaalleen sai jatkoaikaa- kaksi kesää sitten kun se vielä asui vanhassa maalaiskodissaan Sääksjärvellä, sen oma tytär ja tyttärenpoika olivat alkaneet sitä niin pahasti sorsimaan että se oli hävyksissä pitkiä aikoja ja nukkukin ulkorakennuksissa ja pysytteli poissa. Yksi pojistani sen minulle toi, ja vaikka epäilin ettei se lainkaan rivitalossa keskustassa viihtyisi, se sopeutui heti. Oma vanhempi pentu antoi äitinsä olla rauhassa, ja ulkoilu sujui niin hyvin että yöjalassa juostessaan oli löytynyt jopa tuo kuuluisan kirkonrotan- kirkonmäen alla kun asustetaan- joka tuotiin minulle kovan naukumisen säestämänä!   (tästäkin ollaan kovin erimieltä- kissahan on periaatteessa vapaana ollessaan lainsuojaton, eikä nuorta kissaa pidä taajama-alueella mielestäni totuttaakaan ulos, mutta mitäs teet vanhalle tyttökissalle joka ikänsä on liikkunut ulkona? Otin siis tietoisen riskin päästäessäni sen ulos iltaisin))

En edes muista montako pentuetta Salkulla oli, mutta kun e-pillerit eivät tuntuneet tehoavan, se leikattiin alle kymmenvuotiaana- siltä jäi kuitenkin pentuja varmaaan parikymmentä kaikkiaan!
-Kuvamateriaalia etsiessäni, huomasin ettei kissasta yksin juuri kuvia ollut - aina mukana joko omia pentuja, koira, lapsia tai jotain muuta !
Aiemmin kun koiraa/kissaa on jouduttu lopettamaan, on se yleensä tehty kotona koko perheen ollessa mukana "hautajaisissa" - kiitos ihanan Riitta-eläinlääkärin, mutta kun lapset jo ovat kotoota lentäneet ja itsekin asun keskustassa, oli tilanne täysin uusi. Hoitui kuitenkin siististi Saarella Elinan toimesta ja Fasu-korakin sai särkylääkkeiden avulla vähän jatkoaikaa. Vanhan kodin pihassa odotti Kimin kaivama hauta ja saatiin näin kissan elo päätökseen - kiitos niistä monista vuosista joita "Salkku" meitä palveli - Kim muistaa en kerran poikineen yöllä hänen sänkyynsäkin!

 Eläimet vanhenevat ja, kuten jo alussa mainitsin, meillä ihmisillä on suuri vastuu siitä, että ne lähtevät arvokkaasti ja kivutta eikä niitä väkisin pidetä hengissä meidän ihmisten itsekkyyden takia!
Hyvänä esimerkkinä tästä oli dalmatialainen "Soffi" joka jo 7-vuotiaana sairastui maksasyöpään tms ja sille määrättiin pahanhajuista ja koiran mielestä syömäkelvotonta dieettiruokaa. Muutama kuukausi siinä meni, koira laihtui ja söi vastahakoisesti, kunnes ennen joulua onnistui varastamaan lahjaksi saadun kokonaisen, ilmakuivatun medwurstimakkaran kiivettyään portaat vintille hajun perusteella- asia mitä se ei ikinä aiemmin ollut tehnyt!  Dieetti loppui siihen, herkkuja sai sen pari kuukautta mitä enää elämäniloa koirasta löytyi!

Seurallinen on Sanelmakin aina ollut - myös pienten lasten kanssa!

Luopuminen on aina vaikeata, ja se on ihmisellä edessä eläinten suhteen monta kertaa elämässä. Ehkä kilpikonnat ja papukaijat tai norsut toisivat uusia tuulia eläintenpitoon?
Fasu-koira elää jo vähän jatkoajalla kun tulehtuneen kohdun poiston lisäksi vajaa vuosi sitten leikattiin kaksi pahalaatuista kasvainta ja nyt on uusi jo kasvamassa. Tämä nivelrikon lisäksi, joka hidastaa liikkumista mutta niin kauan kun elämäniloa riittää, jatketaan! Nisäkasvaimen leikkuuttakin mietittiin, mutta johonkin se raja on laitettava- ei ole mikään koiran elämää parantava asia nukuttaa sitä leikkauspöydälle vähän väliä kun taas joku kasvain saanut vauhtia ja taas ollaan toipilaana!
Grixie-tamma ei myöskään enää nuorru - 23 vuotta- ja on varsansa ansiokkaasti tehnyt - 9stä varsomisesta 7 hienoa jälkeläistä joista suurin osa esteradoilla pärjänneet. Viime talvi oli paikoin hankala jääkelien ja nuoskalumen takia, mutten lähtenyt vanhaa tammaa minnekään maneesitallillekaan vaihtamaan koska turhaa stressiä tulisi taas muutosta! Nyt yötäpäivää kumpuraisella laitumella- ihan niinkuin ennen vanhaan kotona- ja ollaan jopa hypätty muutamia kavaletteja tamman iloksi - ei vanha estehevonen kävelykoneeksi muutu! Mutta mitään tallista-tarhaan-ja -takaisin talliin lepäämään- vanhuutta en sille aio järjestää, senkin on päästävä täältä lähtemään kun arvokkuus vielä sen tyylikkäästi sallii!!

Näistä asioista voidaan olla montaa eri mieltä, minäkin oikeastaan ensimmäistä kertaa pohtinut eläinten kuolemaa hieman enemmän ja olen ainakin oppinut ymmärtämään sen, miksi monet ihmiset laittavat suuriakin summia lemmikkien terveyden eteen - kyllä niistä niin paljon iloa ihmiselle on! Mitä "tapahtumaköyhempi" oma elämä on, tai mitä enemmän vaikeuksia ihminen elämässään kohtaa, sen tärkeämpää on sen lemmikin pyytetön kiintymys!

Näitä ajatuksia näin kesälomalla- eilistä haikeata tunnelmaa piristi kovasti Ohkolan teatterin kesänäytelmä Onnellisesta miehestä - Arto Paasilinnan romaanin mukaan tehty loistava sovitus näyttelijäsuorituksineen!