Yli neljänkymmenen ammattimaisesti hevosten kanssa vietetyn vuoden myötä, olen ruvennut miettimään onko jotain joskus tullut tehtyä oikeinkin?
Tänä päivänä ihmiset tekevät suuren jutun niin uskomattoman pienistä ja itsestäänselvistä asioista että välillä olen aivan ymmälläni - ja anteeksi siitä- saatan sanoakin rumasti jollekulle.
Aloitetaan alusta; hevospuolella me ihmiset useimmiten pääsemme valitsemaan "kuka menee naimisiin kenenkin kanssa" ja molempien vanhempien ominaisuuksia, kuten emä- ja isäkandidaattien rakennetta, luonnetta ja lahjakkuutta voidaan tutkia; sitten kun päätös on tehty ja siemenet tilattu voidaan vaan toivoa parasta. Vanhempien luonteen ja suoritusten ollessa tiedossa voidaan asioita koulutukseen ja hevosen käyttöön liittyen hieman ennakoida. Harvoin huippusukuisista kouluhevosista on esteradoille tai työhevosista kenttäkilpailuun. Ja jos hevonen pelkää omaa varjoaankin ja säpsyy turhasta, ehkä poliisihevsen karriääri ei ole sitä varten?
Ihmisoppilaiden kanssa asia ei ole niin helppo (paitsi Hitlerin mielestä oli) , mutta usein opettajaa auttaa paljon se, että tutustuessaan uuteen oppilaaseen, oli tämä minkäikäinen tahansa, opettaja saa hieman ennakkotietoa aiemmista kokemuksista ja ehkä vähän perheoloistakin. "tabula rasa" kuulostaa kyllä ihanteelliselta, ja ehdottomasti silloin toimitaan ennakkoluulottomasti, mutta monet vaikeudet vältetään kun taustatietoa jo on. Tässä tuleekin opettajan suurin haaste vastaan - täytyy osata toimia suvaitsevasti ja olla oikeudenmukainen jokaiselle oppilaalle, oli tausta mikä tahansa. Mutta tietoisuus oppimiseen vaikuttavista tekijöistä olisi hyvä olla olemassa- me olemme kaikki yksilöitä ja jokaisella on menneisyytensä taakka kannettavanaan- joillakin isompi ja joillakin hyvin kevyt! Opettajan tehtävä on tätä taakkaa keventää jotta päästään kunnialla maaliin!
Nyt tulee hevosista rohkea mielipide: KAIKKIEN hevosten tärkein ominaisuus on niiden LUONNE: Yhteistyöhalukkuus, suhtautuminen ihmiseen, motivaatio työntekoon - ilman sitä ei kyvyikkäimmästäkään hyppääjästä tai lennokkaasta liitokaviosta tule MM-kisojen tai olympialaisten voittajaa! Toki rakenteella on merkityksensä- etenkin kestävyyttä ajatellen, mutta " ilman päätä" ei hyvälläkään rakenteella tee mitään. Tämän tietää etenkin ravi-ihmiset, jotka puhuvat kilpailupäästä ts voitontahdosta.
Tätä voidaan verrata meidän ihmisten MOTIVATIOON ja siihen intoon millä me suhtaudumme niihin asioihin joiden tekemisestä pidämme. Ilman motivaatiota ei ole oppimista.
Se, miten motivaatio ilmenee, liittyy toki temperamenttiin - hiljainen puurtaja ei kaikille ole huutamassa miten kivaa joku juttu on, kun taas ekstrovertin ajatuksia kuulee kaikki!
Toki tähän maailmaan mahtuu kaikenlaisia kulkijoita- kyse on siitä, miten kenetkin kohtaa. Ja tämä kohtaaminen alkaa jo vauvaiässä- aralle tai pelokkaalle tyypille usein "hyökkäys on paras puolustus".
Tämä tuli ehkä selvimmiten ilmi Grixien ollessa viikon ikäinen varsa, kun se karsinassa tunsi ahtaassa tilassa olevansa uhattu ja "hyökkäsi" minun päälle! -Ystävälleni Riitalle syntyi yllärivarsa- ulkonäön perusteella luultavasti aasi-isästä-ja muuliaasiyhdistyksestä nimenomaan neuvottiin että "käsitelkää paljon niin tottuu ihmisiin"- muulien itsepäinen ja huono maine johtuu kuulemma osaksi siitä että ne "jätetään rauhassa kasvamaan".Toki on osattava vetää raja kuka käsittelee ja miten käsitellään -
varsan ei koskaan pidä luulla että se on ihmisen kanssa tasavertainen! Tässä voidaan inhottavasti puhua "laatuajasta" jonka ammattilainen uhraa sen sijaan että pelkästään pikkutytöt päivitttäin pussailevat ja touhuavat mukavia sen varsan kanssa!!
Näinhän se on - "siedätyshoitoa" tarvitaan, vaikka laitumelle pääsy on emälle ja varsallekin todella tärkeä, on siellä käytävä myös seurustelemassa. Omat tammani ovat aina tulleet varsomisen jälkeen takaisin töihin 2-3 viikon kuluttua, enkä ole edes tullut ajatelleeksi minkä palveluksen tuolloin olemme varsalle tehneet - ainakaan vieroituksessa ei ole koskaan ollut mitään ongelmia ja minulla on sentään syntynyt ja kasvanut yli 70 varsaa!
Ne ovat jo syntymästään totutettu niin riimuun (jota ei koskaan jätetä päähän tarhaan/laitumelle!) kun talutukseen ja jalkojen nostamiseen sekä pieneen harjaukseen. Usein olen kiireissäni kironnut tarhaan taluttamista, mutta kun sen muutaman viikon ajan tekee rauhassa äidin perässä, niin varsa tottuu ja toimii. Takaisin tallille voi ehkä jo päästää irti ja pian oppivat kulkemaan vieressä niin että sama ihminen taluttaa niin tamman kun varsankin!
Näin myös meissä ihmisissä on niitä rohkeampia ja arempia yksilöitä - pientä siedätyshoitoa tulisi kaikille antaa mutta toki huomioida yksilöllisesti mitä kukin kestää - huonoista ja pakollisista esiintymiskokemuksista esimerkiski ala-asteilla voi tulla elinikäinen esiintymispelko!
On aina myös muistettava että hevonen on luonnostaan PAKOELÄIN - jopa äidin outo käytös -tässä piehtarointi- saattaa vaikuttaa pienestä ensin pelottavalta. Sitten UTELIAISUUS voittaa ja tätä on osattava käyttää hyväksi! Ja me ihmiset olemme -tai siis pitäisi ainakin olla- hevosia fiksumpia opettaessamme asioita niille. Tässä tulee tärkeä sana LUOTTAMUS ; joka koskee niin hevos- kun ihmisoppilaita! -Minua hieman huvitti kun olin viemässä pikkuorittani laitumelle perjantaina, ja talliporukkaa oli kerääntynyt paikalle "auttamaan". Harmi, etten pyytänyt ketään videoimaan sillä lastaaminen kesti , noh, ehkä 15 sekuntia kun poika käveli kopin luo, katsoi sisälle ja nousi kyytiin. Porukka seisoi suu auki pihalla kun ei ketään oltu tarvittu apuun! Yksin olin lastannut edellisellä kerralla Tampereen reissulle kun ei 6-aikaan ollut aamusta ketään tallilla. Mutta huom! En tietenkään lähtisi lastaamaan yksin täysin tuntematonta varsaa- järki pitää olla mukana matkassa. ( Kerran lastasin omaan autooni löytämäni karkurin Mäntsälän keskustassa, mutta siinä tilanteessa riitti, että asia hoidettiin päättäväisesti ja kyseessä oli aikuinen eläin.. Sain poliisin avustuksella omistajankin kiinni ja kaveri toimitettiin kotiinsa)
Eikä näitä ole viikkotolkulla millään pusi-pusi-nami-nami -metodilla harjoiteltu- ekan kerran ehkä avustajat vieressä ja palkittu kun menee autoon, ja sitten rauhallinen ajo - kuskilla on iso merkitys miten hevonen viihtyy autossa! Ja taas- on muistettava että hevoset ovat yksilöitä, myönnän että eräs nuori ori on ollut jota parikin kertaa "ihan huvikseni " kuljetin pikkumatkoja että tottuisi. Sama yksilö sai aamukaurat satuloituna useamman viikon ajan. JOHDONMUKAISUUS kaikessa mitä nuoren kanssa tekee- oli kyseessä sitten eläin tai ihminen - on tärkeää! Ei on aina EI -hevosten maailma on hyvin mustavalkoinen.
Tästä voisi ottaa mallia nykyajan vanhemmatkin ja osa opettajista - ei lapsi ole se, joka päättää mitä vaatteita laittaa pakkasella päälleen tai mitä ruokaa perhe syö tai mitä tehdään viikonloppuna- toki kysyä voi, mutta vanhemmat päättävät. Aina. Rutiineilla on myös merkityksensä ja ne tuovat turvaa niin ihmis- kuin eläinlapsellekin. Etenkin uusien asioiden opettamisessa on hyvä hyödyntää rutiineja eli tehdä "aina samalla tavalla" ja ujuttaa joukkoon vähitellen jotain uutta. Kun varsalle aamulla laitetaan riimu päähän ennen ulosmenoa, se pian odottaa sitä riimua. ja jos jossain hankalassa tilanteessa, josta selvitään, odottaa palkinto, on Pavlovin ehdollistaminen läsnä. Vanha keino, joka yhä pätee!
-Kuvassa uteliaisuus voittaa, vaikka vähän jännittääkin. Nämä pojat ovat nyt kaksivuotiaita ja parhaat kaverukset; ikäeroa viikko.
Tuo ihana sana UTELIAISUUS - joka löytyy kaikista pikkulapsista - olen pojanpoikieni kanssa tehnyt mitä hauskimpia koirakävelyjä metsässä jossa tutkitaan milloin muurahaisia, milloin kiviä tai pensaita ja tehdään uskomattoman hienoja keppilöytöjä joita sitten raahataan kotiin. Onko se meidän aikuisten kiire ja TEHOKKUUSajattelu joka vie lapsilta sen ihanan uteliaisuuden myöhäistään yläasteelle siirryttäessä? Jos on tarpeeksi utelias, löytyy motivaatiotakin!
Hevosnäyttelyistä voidaan olla montaa eri mieltä -minäkään en ole aina ollut tyytyväinen arvon raadin lausuntoihin, mutta koulutustapahtumana näyttelyt ovat hyviä- tulee harjoiteltua näitä tärkeitä asioita kuten taluttamista, pysähtymistä ja paikallaan seisomista, kuljettamista, pesemistä - se muuten edellyttää pesukarsinaan menemistä ;)- . Sitäpaitsi jo kakkospalkinnosta saa tänä päivänä omistaja 119€ ja kasvattaja 51€ - riittää yleensä kuljetuskustannuksiin ainakin!
Keväinen Kyvyt-esiin irtohypitys-tapahtuma on myös syy vähän treenata eli edes muutama kerta laittaa varsa autoon ja käydä maneesilla ellei satu kotona sellaista olemaan. Missään tapauksessa ei mitään "korkeushyppyharjoituksia" pidä harjoitella, vaan hevoselle on aina jäätävä hyvä mieli hyppäämisestä! Sama pätee hyppyjen määrään- parempi lopettaa silloin kun hyppy on parhaimmillaan eikä odottaa että kaveri väsyy ja kyllästyy tai jopa pudottelee tai jopa hyppää sekaan - kohtuus kaikessa! Mitään aikaohjetta on kovin vaikea antaa- on muistettava että vieraassa paikassa varsalla menee jo energiaa pelkästään jännittämiseen... Etäisyydet on aina sovitettava varsan askeleen ja mielentilan mukaan - jos jännittää ja jarruttelee, ei ole mitään mieltä laittaa niitä ohjekirjan mukaisia välejä vaan on tyydyttävä lyhyempiin - ja vice versa. Tilannetajuksi tätä kutsutaan - ihmisten parissa kulkee myös nimellä TUNNEÄLY.
JUOKSUTTAMINEN tai AJOLLE-OPETUS on toki itse varsan lisäksi kiinni omista taidoista ja avustajista. sekä varusteista ja ajankäytöstä. Itse olen aiemmin opettanut KAIKKI varsani kun on ollut esimerkiksi työssäoppijoita auttamassa, mutta nämä viimeisimmät ovat tyytyneet juoksuttamiseen - jos kerran tai kaksi viikossa ehdit tallille ja apuvoimista on aina sovittava kellonaikoineen etukäteen, katsoin että homma meni liian hankalaksi. Mutta esimerkiski molemmat oppilaitoksiin myymäni hevoset, Bessie ja Dora Darling, ovat ajolleopetettuja. Dora piti ajamisesta kovinkin, Bessielle riitti pelkkä opetus koska se oli sen verran arka että turhaa kiusata kun se varpaillaan kulki kärryjen kanssa!
-Tässä hauska huomio huolellisuudesta: Kultaakin kalliimpi NIISKUNEITI poni oli itseni huolimattomasti opettama- vaikka se fiksusti kärryjen edessä toimi lapsillakin, ei sen kanssa voinut pysähdellä lenkillä ja poimia vaikka kukkia ellei ollut kyytiläistä joka sitten piti suitsista kiinni. Otan syyt niskoilleni - ravitaustalla ei aina tullut näitä pieniä yksityiskohtia ajateltua!
Ajankohta jolloin nuorelle jotain uutta opettaa, on mietittävä ja AINA on oltava varasuunnitelma - sen sain itse karvaasti kokea erään nuoren kanssa jonka "väkisin valjastin" vaikka se jostain syystä oli kovin säpsy sinä päivänä - olin toki paljon sillä ajanut - 3-vuotias jo - mutta kiinnittäessäni valjaiden vetoremmejä kärryyn se sitten yhtäkkiä repi itsensä irti ja laukkasi lähimmälle pellolle kärryt perässään ennenkun sotkeutui ohjiinsa niin ettei päässyt kuin ympyrää ja sain sen kiinni. En tänäkään päivänä tiedä mistä se säpsyili , keli oli muistaakseni hieman tuulinen, mutta oli miten oli vahinko kävi enkä ajanut sillä enää koskaan - olisi se onnistunut, mutta olisi vaatinut kohtuuttomasti aikaa ja avustajia- itse ratsuttamisessa ei sitten ollut mitään ongelmia.
Sen verran vielä juoksuttamisesta, että pelkästään narun päässä juoksemisesta ilman mitään apuohjia en näe mitään järkeä. Mitä apuvälineitä sitten käytän, on paljolti hevosen luonteesta a tässä tapauksessa, myös rakenteesta kiinni.
Puuttumatta sen tarkemmin lihasten nimiin tai niiden tarkkaan rakenteeseen, totean että osa kaulalihaksista jatkaa haaroittuen myös selkään, ja selän toiminta on paljon niskan venyttämisestä kiinni. Kun hevonen sitten osaa ja jaksaa käyttää niin selkä- kun vatsalihaksiaan, voidaan enemmin käyttää paikoilleen fiksaavia sivuohjia, kun aivan nuorilla siis käytän yleensä pelkkää chambonia tai le gogueta. Tämän minulle opetti Ranskassa ollessani itse Nelson "Nico" Pessoa (Rodrigon isä) ja hän jos kukaan tiesi mitä teki. Hevosen kaulanliittymä ja luonnollinen selänkäyttö myös vaikuttavat apuvälineen valintaan.
JUOKSUTTAMISTAKAAN ei tehdä mielivaltaisesti ja miten paljon tahansa- parikin kertaa viikossa muun käsittelyn ja irtohypityksen ohessa riittää, ja noin 20minuuttia kerrallaan. Tämä siis myöhäistään kaksivuotissyksyllä; ratsaillenousunkin voi sijoittaa sopivasti laidunkauden päätyttyä, mutta on muistettava että kyse on vasta satulaan ja ratsastajaan totuttamisesta - ei ratsutuksesta vielä.
Tähän päätän tämänkertaiset ajatukseni ja - pliis antakaa palautetta,kannattaako minun aiheesta jatkaa?
Se, mitä itse olen aiheesta miettinyt, on nimenomaan miten paljon olen omassa opetuksessani pystynyt hevosia hyödyntämään - tämä koskien niin ratsastuksen opetusta kun koulussa tapahtuvaa ja usein oppivelvollisuuteen liittyvää opettamista kiteytyy seuraavasti:
Vähän ja usein on hyvä nyrkkisääntö kun ollaan uutta oppimassa, ja urheiluun liittyvä "10.000 toistoa auttaa automatisoimaan liikkeen " ovat asioita jotka varmasti yhä pitävät paikkansa!
Tämä on mm uutta opetussuunnitelmaa tehtäessä tainnut unohtua kun kaiken pitäisi olla niin itseohjautuvaa?
