Nuorten "Curling"-ikäluokka siirtymässä työelämään /onko millään vanhalla -vaikka hyväksikoetulla- enää mitään väliä?

Vanhaa tätiä vähän riepoo, kun omilla arvoilla ei enää tunnu olevan mitän väliä- vain YKSILÖLLISYYS ja omien juttujen mielekäs kehittäminen merkitsee - vaikka siitä sitten olisi jopa haitaa kanssaeläjille?! ON TOTTA että nuoret voivat pahoin ja siitä saa osittain syyttää sitä hirveätä KORONAA eli Covid-19- joka nyt vihdoin on laantumaanpäin. Liitän tähän ajatuksia kahden vuoden takaisesta koulutuksesta Tampereella- nuorten pahoinvointi ja itsensä etsiminen ei ole mitään uutta! https://www.blogger.com/blog/post/edit/preview/4154355064214848490/1685141590128633049

Mutta auttaako tähän pahoinvointiin jatkuva syyttely ja syyllisen etsiminen- eikö jotain voitaisi tehdä itsekin? Kun on puhe positiivisesta pedagogiikasta- sen alan koulutukseen osallistuin taas hiljattain- niin voitaisiinko siinäkin puhua myös yksilön OMASTA VASTUUSTA eikä vain olettaa että yhteiskunnan positiivisilla toimenpiteillä yksilökin onnistuu?

Positiivisuusajattelu on toki kokonaisvaltaista, mutta siihen pystyy myös oppimaan ja, kas, maailma näyttää taas paremmalta! (Silloinkin kun Suomi ei voita olympiakultaa jääkiekossa...) Itseäni varten, ja omaa asennemuokkausta ajatellen, tällaiseen koulutukseen osallistuin, mutta en näe syytä, miksei siihen paneuduttaisi oppilaiden kesken, liittäen tähän aidosti myös vastuunottamista. Asia, josta jopa OPSissa mainitaan, mutta jonka oletetaan tulevan oppilaille kuin itsestään pelkästään tarjoamalla valinnanvapautta ja olettamalla että nuoret, joiden aivojen kehitys on täysin kesken, yhtäkkiä osaavat itse kantaa vastuuta opinnoistaan ja tekemisistään? Toiveajattelua, useimmissa tapauksissa. Tähän on tultu, ettei "vanha Gaussin käyrä" enää toteudu nousten tasaisesti keskivertojen kohdalle, ja laskien pehmeästi sekä ala- että yläpäästään. Ei, nyt keskellä on tyhjiö, ja ne oppilaat jotka jo olevat huippuja, parantavat yhä, ja ne heikoimmat ovat täysin näännyksissä. Tämäkö on se, mihin koulu-uudistus tähtää? Eriarvoisuuteen?

Positiivisella asenteella saadaan paljon aikaiseksi, mutta kääntöpuolella lie toive kehityksestä? Mikäli huonosti menneisiin seikkoihin ei lainkaan saa puuttua, miten voidaan tietää missä kohtaa sitä kehitystä pitäisi tapahtua? Tämä on minulle aina ollut hieman vaikea asia, en ole mikään perfektionisti (työpöytääni katsoen-kaukana siitä!) mutta olen oppinut että jotain saa myös VAATIA -ainakin työntekoa. Tänä päivänä kun luullaan että kaikki asiat ratkeavat "jonkun muun" toimesta ja itse ei pistetä tikkua ristiin oppimisen tai muunkaan toiminnan eteen!? Ja mikä pettymys, kun mitään ei tapahdu ja tuloksia ei synny! Olin vuosia ja vuosia sitten koulutuomareiden skaalantarkistuskoulutuksessa, enkä edes muista vetäjän nimeä (Paitsi että hän oli alunperin saksalainen mutta Irlannissa asuva)mutta mieleen painui seuraava seikka: "KUN KILPAILIJALLE OLET ANTAMASSA HUONOJEN NUMERODEN LISÄKSI MOITTIVAA VERBAALISTA KRITIIKKIA; MUISTA ENNEN JOKAISTA NEGATIIVISTA PALAUTETTA KOHTI MAINITA VÄHINTÄÄN KOLME POSITIIVISTA ASIAA SUORITUKSESTA TAI EDES RATSUKOSTA" Sinä vuonna oli hauska seurata kurssille osallistuneiden tuomareiden pöytäkirjoja, joissa kerrottiin kiiltävistä saappaista, huolellisesta letityksestä, ihanasta hymystä tai kauniinvärisestä ratsusta....-ennen moitetta pieleen menneestä ratsastuksesta!

(kuvassa Siiri Kyrö.- Hot Sway Karkkilassa tuomarikoulutuksen yhteydesssä ennen joulua- siisti istunta, kiiltävä hevonen, hyvät varusteet, mutta , mutta korvat luimussa kuvassa -varmaan joku syvä trauma? := ) Turvallisuus ja luottamus ovat tärkeitä asioita oppimisen kannalta- sen olen jo oppinut hevosilta- jos nuoren hevosen kanssa ollaan paikassa missä kaikki ympäristössä on pelottavaa, on turha puhua uuden oppimisesta, mutta kun samainen hevonen on oppinut luottamaan ratsastajaansa, se myös uskaltaa toimia hieman pelottavassa ympäristössä. Aivan sama pätee nuoriin- jos luokan "voimasuhteet" vaativat jatkuvaa tsekkausta, on opettajan höpinöihin vaikea keskittyä. Tai jos tilanne kotona on niin hankala että ajatuksest jatkuvasti karkaavat- vaikea siinä sitten on keskittyä Pythagoran teoreemaan tai ruotsin epäsäännöllisiin verbeihin! Tästä on kuitenkin lyhyt hyppy RAJOJEN ASETTAMISEEN- mitkä jo itsessään lisäävät turvallisuuden tunnetta kun rajat selvästi näkyy ja niitä joskus voi jopa koetella...Mikäli näitä rajoja ei kuitenkaan ole kotona asetettu, ja koulussakin luotetaan siihen "itseohjautuvuuteen" on moni keskenkasvuinen nuori täysin hukassa. Pahimmillaan niitä rajoja lähdetään etsimään, ja kun niitä ei löydy, alkaa vallanhaku - "Jos nyt teen näin, mites sit?" tai tehdään kauppaa kotona eduilla ja oikeuksilla- luetuista läksyistä vitonen, tehdystä kokeesta kymppi, koulupäivästä ilman negatiivisia Wilma-merkintöjä taas vitonen, pian uusi polkupyörä kun ylipäänsä jaksaa lähteä kouluun.... Tästä alkaa pohjaton suo, mikä johtaa lisääntyvään kaupankäyntiin niin kasvattajien ja koulun sekä oppilaiden välillä. Ruotsin yksityiskouluissa on jo saatu rehtoritkin mukaan tähän leikkiin - huonoista numeroista valitetaan rehtorille, joka vuorostaan ilmoittaa opettajalle "vääryyden tapahtuneen" ja kas, numerot taas nousevat! Tämäkö on se suunta, minne suomalaisen koululaitoksen toivotaan menevän? Nyt jo toisen asteen koulutuksessa puhutaan osaamattomuudesta, kun opetusta siirretään työmaille ilman että opiskelijoille edes ehditään antaa ne niukat teoriaperusteet, jotka kuitenkin ovat lähtökohtana monelle eri alalle. Tästä on sitten lyhyt hyppäys uuteen aiheeseen ja CURLING-sukupolveen eli v 2000 ja sen jälkeen syntyneet, joille vanhemmat ja koulukin on tasoittanut tietä ettei vaan kohdata pettymyksiä ja tule paha mieli!! https://www.iltalehti.fi/perheartikkelit/a/0aa09d7f-e286-4dc6-b57d-167f4a7c83b3?utm_medium=Social&utm_source=Facebook&fbclid=IwAR1_dCzcDHBjSUI8ZOAwIQsD4qcAjDY2u6aOvQ9HqMmsgmUvHFNFPSjjH_E#Echobox=1645075004 ILTALEHDEN artikkelissa ruoditaan tämän uuden vapaan kasvatusaallon seurauksia kokonaiselle sukupolvelle, ja tästä olen valitettavasti hyvin samaa mieltä. Tänä päivänä lapselle ja nuorelle ei saa aiheuttaa "traumoja" ja pahoja kokemuksia, vaan kaiken on soljuttava ihanasti eteenpäin lasten omia oikeuksia ja mielihaluja kunnioittaen. Erityisopettajana näen lisäksi sen, miten moni nuori osaa hyödyntää oppimisvaikeudet ja niistä saadun diagnoosin "Ei mun tartte kun mulla on...." Tätä ei pidä tietenkään yleistää, oikeasti on avun paikka ja jotkut ongelmat ratkeavat yllättävn hyvin pelkästään antamalla aikaa, itseluottamusta ja neuvomalla erilaisia oppimistapoja. Mutta ei se lapsi niin tyhmä ole, ettei osaisi hyödyntää tilannetta, jos aikuinen hänelle erilaisia etuja tarjoaa ....Rehellinen TYÖNTEKO tuntuu monelle olevan vierasta, ja siitäkin syystä on yllättävän paljon nk uuslukutaidottomuutta- ei viitsitä nähdä sitä vaivaa että luettaisiin jokin teksti kokonaan, vaan vastausten pitäisi pudota taivaalta kuten Mopelle lounas! Kirjoittaminenkin nykypäivänä rajautuu nopeiden, lyhyiden tekstiviestien lähettelyyn, ja ainekirjoituksen vaatiminen millään kielellä on jo lähes rangaistava teko! -Mutta, mutta, kuten Gaussin käyrästä aiemmin mainitsin, on se harvalukuinen huippuaines joka yhä suorittaa, jopa entistä paremmin, mutta mitä tehdään sille suurelle massalle jota mikään ei kiinnosta eikä vaivaa haluta nähdä, ja jonka maailmassa aina löytyy "joku muu" syyllinen huonoon menestykseen? Maailmasta löytyy kyllä etuja ja oikeuksia, mutta mikä se sana "velvollisuus" on?

Sopivissa annoksissa kehuja ja rakentavaa kritiikkiä - tämä olisi se resepti jolla nähdäkseni saadaan ne parhaat tuokset. Ja kun kaikki vielä tapahtuu hyvässä yhteishengessä- mikäs sen ihanempaa! Lopullinen sysäys tähän kirjoituukseeni tänään tuli kuitenkin siitä, ettei koskaan pitäisi olla liikaa innostunut työstään- virkamies on vain virkamies- mutta kun maailma ei aina näytä pyörivän siihen tahtiin kun itse toivoisi, tekee mieli antaa vähän lisää vauhtia...Ongelmiin on VARHAINEN PUUTTUMINEN kuitenkin yhä mielestäni se oikea ratkaisu- joskus ylilyönnitkin kärsien. Jos itsensä uhraten saa jotain hyvää aikaiseksi, eikö silloin tarkoitus ole pyhittänyt keinot?

Ei, en missään tapauksessa ole positiivista pedagogiikkaa vastaan- pikemminkin minun on aina itseäni siitä muistutettava - mutta kyllä koti, ja koulunkin, on oltava se paikka jossa lapsi /nuori opettelee elämää varten. Ja se elämä ei aina ole helppo. Muutama linkki ihailemani tri Jari Sinkkosen artikkeleihin: https://www.kodinkuvalehti.fi/artikkeli/voi-hyvin/perhe/jari-sinkkonen-lapsi-tarvitsee-itseaan-vahvemmat-vanhemmat-kolme-arkista?fbclid=IwAR23Zv4hNYNxpP-2ON--gGg7pn-qG798dudhcCQy3xcx0SKD_QEVx6EHN2M KOLME NEUVOA KASVATTAJALLE 1. Älä anna vaihtoehtoja, jos niitä ei oikeasti ole. ”Päiväkodista lähtiessä saatetaan sanoa, että jokos me ruvettais laittamaan haalaria päälle tai kenkiä jalkaan. Konditionaalipuhe on tyypillistä. Sen sijaan voisi todeta, että laitetaan haalari päälle. Eräskin isä kertoi itseironisesti, että he ovat neuvotelleet kaikesta lapsen kanssa synnytyslaitokselta saakka.” 2. Keksi sopivasti tehtäviä. Lapsi oppii vastuuta, kun hänelle sitä annetaan. Sinkkonen arvelee, että lapsille on nykyisin ehkä vaikeampi keksiä tehtäviä kuin esimerkiksi hänen lapsuudessaan maalla, jolloin lasten piti osallistua erilaisiin töihin. ”Nyt oman huoneen siivous tai roskien vieminenkin voi olla joillekin lapsille liikaa.” 3. Anna lapselle tilaa oppia itse. Curling-vanhemmat rientävät helposti auttamaan lasta arjessa, mutta se voi olla karhunpalvelus. Lapsi ei saa onnistumisen kokemuksia. Sinkkonen kertoo jokin aika sitten katselleensa vuoden ikäistä, jonka isä antoi kontata hitaasti ylös portaita. "Lapsi sai harjoitella kaikessa rauhassa."

Pieni lisäys vielä: HYVÄT TAVAT KUNNIAAN. Ok, maailma muuttuu, ja toivottavasti me sen mukana, mutta silti katson olevani sen verran vanha ja tapoja arvostava että minun tunneillani otetaan lakki ja takki pois. Hyvää huomenta/ moikka ja hei sekä silmiinkatsominen tervehdittäessä ei liene kovin paljon vaadittu? Ja se, että edes jonkun opettajan tunneilla on säännöt, antaa oppilaalle tietyn turvallisuuden tunteen. Ja keskustelunvaraa täytyy löytyä -perustellusti sitäkin! Tietyt tilanteet- kuten esitelmän pitäminen koko luokan edessä- voivat ujolle aiheuttaa jopa sydämentykytystä, ja nämä ovat tottakai asioita joista voidaan keskustella. Itse sain olla hyvin ylpeä Askolan lukion ykkösistä jotka 2-3 hengen ryhmissä tekivät esitelmät på svenska valitsemistaan aiheista. Muutama esitys kuultiin silloin, kun suurin osa oppilaista vielä oli välitunnilla, mutta näin oli sovittu ja homma toimi! Ihania nuoria - ehkei maailma ihan menetetty olekaan? Ja yhteistyö. Kiitos, Leijonat ja kiitos Jukka Jalonen!