Masentavasta marraskuusta siirryttiin toiveikkaana joulun odotukseen, muttei tämä joulukuu tähän mennessä vielä oli mitään lupaavaa keliä näyttänyt...
Vuoronperään sataa ja pakastaa ja pimeys on jokapuolella- ei tykkää!
Onneksi on koira- pakko tehdä päivittäin niitä lenkkejä, joskus liki parituntisiakin Susun iloksi. Itse makaisin mieluummin (puuttuvan) takan loisteessa kirjan kanssa...
Pennuttamisjuttuja taisin kesällä kirjoitella, ja -nyt taas! Juoksu alkoi paljon odotettua aiemmin, kun kevätjuoksukin tuli vasta kesäkuussa, olin hiljalleen miettinyt syysjuoksun siirtyvän jopa tammikuulle tai pidemmälle, mutta toisin kävi. Joulukuun alussa oli ilmestynyt tipppoja valkoisen sohvan (jonka yleensä pidän peitettynä) käsinojalle, joita sitten mattoshamppoolla putsailin miettiessäni että "mitä nyt". SOME ratkaisi ongelman, koska olin kesällä liittynyt labradorien jalostuspalvelusivustolle, alkoi selaaminen- ruskea, terve, hyväluonteinen, näyttelyissä menestynyt ja mieluusti myös käyttökoiratuloksia sekä tottakai riittävän erisukuinen eikä mikään "mörssäri" koska minusta Susun 29-30kg on tosi hyvä koko sulhanen siis hakusessa!
J a löytyihän tuo "Kaapo"-tosin Raumalta asti mutta puolitutusta perheestä joten tekstailtiin ja soiteltiinkin tilanteesta. Koska en ihan ollut saanut niistä ekoista päivistä varmuudella kiinni, päätin taas rahoittaa niitä hormonitutkimuksia, ja vajaan viikon juoksun jälkeen progesteroni oli yhä alle 1- odottelua ja odottelua lisää.
Itsenäisyyspäivän viikonlopun saimme olla kotona, mutta tulevalle viikonlopulle vältin järjestämästä mitään tapaamisia tai menoja- perjantaina opejen pikkujoulut olivat jo sovittuna, mutta mietin mielessäni että nekin voisi tarvittaessa jättää väliin. Torstai aamuna tuli sellainen tunne että "mitäpä jos tarkistettaisiin proge vielä" -70€ (itse tulkittuna) on iso raha, mutta pieni summa siihen nähden paljonko menee aikaa ja bensaa Raumalle eestaas yömyöhään ajaessa. Ja yllätys oli kun hoitaja totesi ohimennen että "kiire taitaa tulla jos tähän juoksuun meinaat astuttaa" . En ollut edellisenä yönä jostain syystä 3-4 tuntia enempää nukkunut, joten 250km x 2 eli eestaas ei kovasti innostanut. Varalta olin vielä yhteydessä Susun kasvattajaan Pauliinaan, ja perjantaina vielä koiraspesialisti Outiin, ja molemmat vakuuttelivat minulle että melkoista onnenonkimista ja hasardipeliä tuollaiselle matkalle lähtö noin myöhään on. Uskoin viisaampiani, ja koska ketun mielestä saavuttamattomat pihlajamarjat ovat happamia, olen nyt itselleni selitellyt miksi olisi ollut huono teettää pentuja tähän aikaan vuodesta.
Ja näinhän se on - helmikuussa syntyviä pentuja ei voi majoittaa verannalle, vaan sauna olisi sisustettava koirahuoneeksi (hajuineen päivineen...) ja ulkoilemaanhan tuollaiset pienet eivät lumiseen puutarhaan pääse pitkään aikaan. Ehkä jo tuossa oli tarpeeksi syitä kevään odotteluun- ja silloin tosiaan paljon tarkempi kontrolli- myös ne labrakokeet.
Sinänsä aika hauska juttu - dalmatialas-Soffin kanssa kun teetettiin ne 13 pentua, kaikki t aisi mennä kuten kirjassa: Mitään labratestejä ei tehty, vaan laskettiin muistaakseni pv 14 sopivaksi ja mentiin sovitusti Turkuun kasvattajan valitseman uroksen luo. Koirat tekivät temppunsa alle puolessa tunnissa ja takaisin kotiin. Tottakai Soffi oli tiine, tottakai synnytys meni hyvin ja tottakai kaikki pennut olivat terveitä... Täysin aloitteljan tuuria siis! Sen muistan elävästi kun näitä kasvattajan selvittämiä sulhaskandidaatteja oli kaksi; toinen ja kuulema parempi, jossain Oulun korkeudella, johon totesin etten mitään koiraa raahaa puolen Suomen läpi. (Samana keväänä sitten raahasin Gabrielle-tamman Saksaan astutettavaksi Lauries Crusadorilla, koska sen sperma ei kestänyt kuljettamista. First things first! Tästä yhdistelmästä syntynyt syntyi hieno tamma Lauries Glorie, jonka jälkeläinen vuorostaan voitti Ypäjän jonkun näyttelyn jossa liki 50 osallistujaa...)
Elävästi tuli myös mieleen oma hevoskasvatustoiminta-
kyllä yli 70:n varsan maailmaan saattamiseen tarvitaan vähän
muutakin kun pelkkää tuuria!
*Keskenmenoja- siis myöhäisiä- ollut yksi
*kuolleena syntyneitä samoin yksi
parin päivän ikäisenä kuolleita yksi (Graalin isosisko Argentinuksesta jonka henkiin jääminen olisi saattanut vielä muuttaa näitä kuljettuja polkuja...)
*Loukkaantumisen takia lopetettuja yksi (leikkauksen jälkeen niveltulehdus ei antanut periksi)
*tiinehtymättömiä tammoja - yksi
Tammojen aikataulujen ja kiimakierron mukaan elettyä elämää- vsta 1996-2016 eli kolmekymmentä vuotta....
Jokunen juhannuskin matkattu ponin kanssa sulhastelemaan, ja yhtenäkin aamuyönä etsitty tammaa laitumelta katkaisupiikkiä antamaan, puhumattakaan niistä yövalvomisista mitä varsomisten yhteydessä on tullut tehtyä! Luottoeläinlääkärinä viimeisimmät vuodet on ollut Riitta Niemi, ja eräänä vuonna kun itse taisin olla koulussa H-hetkenä, hän myös vastaanotti sperman "vauhdissa" bussipysäkiltä Ruutsalon ajaessa ohi Hopalong Cassidyn kanssa, ladatakseen satsin sitten tammaan. Niin, eihän me juuri koskaan mitään liinojakaan tarvittu ja viimeisimmät vuodet tutuilla tammoilla näin jo niiden nenänpäästä koska follikkeli irtoaa, ja sen kummempia tarkistuksia ei juuri tarvittu; siemennys vaan.
Kun RJL:n jossain kokouksessa vuosia sitten mietittiin ratsujen huonoa tiinehtyvyyttä, oli minulla silloin jo selitys selvä: Jos varsan teko on siitä kiinni, että kiimat sattuvat sopivasti omistajan kesälomaikaan, eläinlääkäri on helposti saatavilla, kuljetus järjestyy ja orikin lähellä, niin kaikki hoituu, mutta jos yksikään palapelin palanen takkuaa, asialle ei tehdä mitään vaan se unohdetaan.
Nyt, tutustuessani koiramaailmaa, tämä ilmiö vaikuttaa kovin tutulta...
Amatöörit ja ammattilaiset ovat kaksi eri asiaa!
Ensi kevättä/alkukesää siis odotellen,
Susu ja Ira
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti